”Miksi ihmeessä lähdit kesätöihin?”
Tätä minulta kysyi muutamakin ihminen.
Syy oli lopulta aika yksinkertainen. Oma lomani oli jo kesäkuussa, heinäkuu on työssäni usein rauhallisempi ja Pentisolin tuotannossa oli paljon töitä. Osa henkilöstöstä oli kesälomalla, joten minunkin apuni oli tervetullutta.
Ja totuuden nimissä: näin pienyrittäjälle myös työ ja siitä saatava tulo olivat oikein tervetulleita.
Niinpä ajattelin: miksipä ei?
Pentisol on vanhempieni perustama yritys, jossa työskentelin itsekin aikanaan vuosia. Sittemmin yritystä ovat vieneet eteenpäin siskoni, hänen puolisonsa ja heidän jälkikasvunsa.
Kesätyön ajankohtaan osui muuten hauska sattuma. Tasan 20 vuotta sitten päättyi oma työni Pentisolilla. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, palasin kolmeksi viikoksi sinne, missä yksi työelämäni vaihe aikanaan päättyi.
Odotin erityisesti sitä, että pääsen tällä kertaa oikeasti osaksi työyhteisön arkea.
Omassa työssäni astun jatkuvasti erilaisiin työyhteisöihin valmentajana, kouluttajana, työnohjaajana tai sovittelijana. Olen silloin aina tavalla tai toisella ulkopuolinen – havainnoin, kuuntelen ja yritän ymmärtää, mitä työyhteisössä tapahtuu.
Nyt asetelma oli toinen. Menin töihin yhdeksi muiden joukkoon.
Vaikka yritys ja sen historia ovat minulle enemmän kuin tuttuja, tämän päivän tuotannon työt eivät olleet. En siis todellakaan astellut sisään ajatellen, että kyllähän minä nämä hommat osaan. Päinvastoin. Minulla oli paljon opittavaa ja halusin mennä mukaan avoimin mielin uutena työntekijänä.
Sain mahdollisuuden päästä työyhteisöön sisälle aivan eri tavalla kuin omassa työssäni yleensä – tekemään, kysymään, oppimaan ja olemaan yksi porukasta.
Ja juuri sieltä, tavallisen työpäivän keskeltä, alkoi nousta havaintoja, jotka muistuttivat minua vahvasti siitä, miksi teen omaa työtäni.
Moni asia, josta olen puhunut työyhteisöissä vuosia, muuttui jälleen hyvin konkreettiseksi. Ei teoriaksi, vaan arjeksi.
Tässä kuvassa on monta sukupolvea Pentisolin historiaa.
Isäni aikanaan perustama yritys jatkaa matkaansa seuraavien sukupolvien käsissä – ja minä pääsin 20 vuoden jälkeen vielä kerran mukaan, tällä kertaa kesätyöläisenä.
Hyvä työyhteisö rakentuu pienistä teoista
Työhyvinvointiin, työssä jaksamiseen tai yhteistyön kehittämiseen voidaan hetkellisesti panostaa isostikin. Järjestetään koulutus, valmennus tai yhteinen kehittämispäivä.
Niillä on paikkansa – ja nehän ovat minun työtäni.
Mutta mikään koulutus ei yksin muuta työyhteisön arkea. Ratkaisevaa on se, mitä tapahtuu sen jälkeen. Mitkä asiat siirtyvät puheesta käytäntöön ja mitä jaksetaan tehdä myös tavallisena maanantaina.
Hyvä valmennus ei pääty siihen, kun kouluttaja sulkee oven perässään. Työpaikkakuiskaajana minua kiinnostaa ennen kaikkea se, mikä kuiskaus jää työyhteisön arkeen elämään.
Tuotannossa pääsin itse keskelle sitä arkea, josta työssäni niin paljon puhun.
Kun omat kädet vapautuivat, mentiin auttamaan työkaveria. Jokainen tiesi oman paikkansa kokonaisuudessa ja ymmärsi, että oma työ vaikutti myös seuraavan työhön. Yhteinen rytmi piti tuotannon liikkeessä.
Ja välillä kyse oli hyvin pienestä asiasta. Pitkän ajon aikana jokainen pääsi halutessaan hetkeksi venyttelemään. Pari minuuttia, ja sitten työ jatkui.
Ei suurta numeroa. Ei erillistä työhyvinvointitempausta.
Vaan pieniä tekoja osana tavallista työpäivää. Juuri niistä syntyy jatkuvuus.
Huomasin myös sanovani havaintojani ääneen. Kun jokin toimi hyvin, saatoin todeta: ”Tämähän on hyvin mietitty.”
Joskus ulkopuoliset silmät huomaavat arjessa toimivia asioita, joihin itse on jo niin tottunut, ettei niitä enää edes huomaa. Siksi myös hyvää kannattaa sanoittaa ääneen.
Työnohjauksissa kysyn usein:
”Miten voin auttaa työkaveriani onnistumaan?”
Tuotantolinjalla en kuullut kenenkään kysyvän sitä ääneen.
Sen sijaan näin vastauksen käytännössä.
Työrauha ei tarkoita hiljaisuutta
Kun puhumme työrauhasta, moni ajattelee ensimmäisenä hiljaisuutta. Kukaan ei häiritse, kukaan ei keskeytä ja saa tehdä työnsä rauhassa.
Tuotantolinjalla konkretisoitui jälleen, ettei työrauha tarkoita hiljaisuutta.
Koneet käyvät. Trukit kuljettavat lavoja. Ihmiset keskustelevat. Uuden varastohallin rakennustyöt etenevät vieressä.
Ääntä ja liikettä riittää.
Silti siellä voi olla työrauha.
Ei siksi, että ympärillä olisi hiljaista, vaan siksi, että ihmisillä on rauha tehdä oma työnsä.
Työrauha syntyy siitä, että ihmiset tietävät, mitä ovat tekemässä. Perustehtävä on selvä, roolit ovat selkeitä ja työkaveriin voi luottaa.
Silloin energia ei kulu epätietoisuuteen tai jatkuvaan varuillaan olemiseen, vaan ihminen voi keskittyä siihen työhön, jota hän on juuri sillä hetkellä tekemässä.
Työrauha ei ole ympäristön ominaisuus. Se on työyhteisön rakentama kokemus.
Jokaisen työ vaikuttaa seuraavaan
Tuotantolinjalla tämä näkyy armottoman konkreettisesti. Jos yksi vaihe pysähtyy, vaikutus näkyy heti seuraavassa.
Sama pätee kaikilla aloilla – päiväkodissa, terveydenhuollossa, IT-yrityksessä, toimistossa, kaupassa, huoltoliikkeessä tai missä muussa tahansa työssä.
Oma työni ei ole koskaan vain minun työtäni. Se on osa meidän yhteistä työtämme.
Se, miten teen oman osuuteni, vaikuttaa myös muiden työhön ja lopulta koko työyhteisön onnistumiseen.
Hyvä työkaveri hoitaa oman osuutensa hyvin ja auttaa muita silloin, kun siihen on mahdollisuus.
Työ ei ole aina kivaa
Työelämä ei ole jatkuvaa innostumista. Välillä väsyttää. Välillä ärsyttää. Eivätkä asiat aina mene niin kuin on suunniteltu.
Tuotannossa koneeseen voi tulla vika, raaka-aine voi hetkellisesti loppua tai linja voi jostain muusta syystä pysähtyä. Päiväkodissa aamulla voidaan huomata, että henkilöstöä on sairaana ja päivä pitää järjestää uusiksi. Toimistotyössä järjestelmä voi kaatua juuri silloin, kun olisi kaikkein kiireisintä. Omassa työssäni asiakas voi perua sovitun tapaamisen samana aamuna tai luentopaikan tekniikka ei toimikaan.
Työelämässä tulee jatkuvasti tilanteita, joissa suunnitelma ei pidäkään. Totta kai se voi harmittaa ja sotkea päivän kulkua. Mutta siihen ei tarvitse jäädä pyörimään.
Jos yhtä asiaa ei juuri nyt pystytä tekemään, mietitään, mitä voidaan tehdä. Selvitetään tilanne ja jatketaan eteenpäin.
Tämä on minulle ratkaisukeskeisyyttä hyvin käytännöllisessä muodossa. Ongelmaa ei tarvitse vähätellä eikä harmitusta kieltää. Mutta ongelmaan ei myöskään tarvitse jäädä asumaan.
Kaikkeen emme voi vaikuttaa. Siihen voimme, mitä teemme seuraavaksi.
Jo ensimmäisen kesätyöpäivän jälkeen tunsin väsymyksen koko kehossa. Kotona saatoin olla väsymyksestä kiukkuinen.
Muutaman päivän jälkeen keho alkoi kuitenkin tottua fyysiseen työhön, ja työpäivän jälkeenkin jaksoi taas tehdä muutakin. Ihminen pystyy sopeutumaan yllättävän hyvin.
Nyt, kun kesätyöstä on kulunut jo hetki, huomaan ajattelevani työkavereita edelleen. Kun aamulla herään, saatan miettiä, että nyt aamuvuoro on aloittamassa. Tai että yövuorolaiset ovat päättämässä työvuoroaan ja lähdössä nukkumaan.
Joku jatkaa siitä, mihin toinen jäi. Työ jatkuu vuoro vuorolta, päivästä toiseen.
Olen todella kiitollinen näistä viikoista. Minut otettiin vastaan niin kuin olisin kuulunut joukkoon alusta asti. Jos en itse ehtinyt esittäytyä, joku tuli luokseni ja kysyi, kuka olen.
Sellaiset pienet teot jäävät mieleen. Ne kertovat paljon siitä, millainen työyhteisö on.
Ulkopuoliset silmät näkevät joskus jotain, mitä sisältä ei huomaa
Omassa työssäni minut kutsutaan työpaikoille usein silloin, kun jokin on pielessä.
Silti huomaan lähes aina myös sen, mikä toimii. Sitä työyhteisö ei välttämättä itse enää arjen keskellä huomaa. Myös hyvästä tulee helposti itsestäänselvyys.
Tässä kesätyössä näin paljon hyvää: yhteistyötä, huumoria, toisten auttamista, selkeitä toimintatapoja ja työn arvostamista.
Ulkopuolisena en tule työyhteisöön siksi, että tietäisin kaiken tai minulla olisi valmiit ratkaisut. Voin kuitenkin nähdä ja kuulla jotain sellaista, mitä arjen keskellä olevien on vaikeampi itse huomata.
Työpaikoilla keskustelu kääntyy helposti siihen, mikä ei toimi. Ja hyvä niin – ongelmista pitää puhua eikä niitä pidä lakaista maton alle.
Mutta ongelman rinnalle tarvitaan myös kysymys:
Mikä veisi tätä asiaa eteenpäin?
Kesätyöpäivien aikana juttelin paljon työntekijöiden kanssa ja kyselin myös, mistä he omassa työssään pitävät.
Oli ilo kuulla vastauksia.
Työkavereista. Vaihtelevasta työstä. Hyvästä ilmapiiristä. Kivoista pomoista. Siitäkin, kuinka jääkaappiin tuodut virvoitusjuomat ilahduttivat tai pöydälle ilmestyneet pullapitkot maistuivat.
Pieniä asioita? Ehkä.
Mutta työpaikan arki rakentuu juuri niistä.
Ja hyväkin palaute pitää sanoa ääneen.
Sitä ei tarvitse toitottaa joka päivä, mutta silloin kun jokin toimii, miksi emme sanoisi sitä? Työkaverille, esihenkilölle ja myös työnantajalle.
Usein ajattelemme palautteen kulkevan johdolta työntekijöille. Minusta yhtä tärkeää on, että se kulkee myös toiseen suuntaan. Työnantajankin on tärkeää kuulla, mikä työpaikalla toimii ja mitä työntekijät arvostavat.
Yksi asia, johon kiinnitin erityisesti huomiota, oli se, mitä en nähnyt tai kuullut
Omassa työssäni olen törmännyt työyhteisöihin, joissa johdon, hallituksen, esihenkilöiden ja työntekijöiden välille on syntynyt näkymätön kuilu.
Täällä en sellaista kokenut.
Johto näkyi arjessa. Ei vain päätöksenteossa, vaan ihmisten keskellä. Tultiin juttelemaan, kysyttiin kuulumisia, tarvittaessa tultiin tuotantoon avuksi ja oltiin kiinnostuneita siitä, miten työ etenee.
Mutta kuilut eivät synny vain siitä, mitä johto tekee tai jättää tekemättä.
Me rakennamme niitä myös itse – ajatuksillamme, tulkinnoillamme ja sillä, miten puhumme toisistamme.
“Ne siellä toimistolla vaan istuvat.”
“Johto ei kuitenkaan ymmärrä meidän työstämme mitään.”
“Hallitus taas määrää, mitä meidän pitää tehdä.”
“Ne siellä tuotannossa eivät ymmärrä kokonaisuutta.”
Kun tällaista puhetta toistetaan riittävän pitkään, me ja ne -asetelma vahvistuu, vaikka emme oikeastaan edes tietäisi, mitä toisen työpäivään kuuluu.
Tuotannossa työ näkyy hyvin konkreettisesti. Johdon, esihenkilöiden, hallituksen tai toimiston työ ei aina näy samalla tavalla. Joku hankkii asiakkaita, myy, suunnittelee, tekee työvuoroja, huolehtii taloudesta tai tekee päätöksiä, jotta organisaatio pystyy toimimaan ja työtä on myös huomenna.
Ja toiseen suuntaan aivan sama: johdon on tärkeää ymmärtää, millaista arki siellä perustehtävän äärellä oikeasti on.
Se, että teemme erilaista työtä, ei tee toisen työstä tärkeämpää ja toisen vähemmän tärkeää.
Siksi sillä on valtavasti merkitystä, miten puhumme toistemme työstä. Jos emme tiedä, mitä toinen tekee, ehkä kannattaisi arvostelun sijaan kysyä.
Meidän ei tarvitse tehdä samaa työtä ymmärtääksemme, että tarvitsemme toistemme työtä.
Hyvä työpaikka ei rakennu johdon tai työntekijöiden varaan. Se rakennetaan yhdessä. Jokainen on tärkeä osa kokonaisuutta.
Mitä vien tästä mukanani?
Kolme viikkoa tuotantolinjalla ei muuttanut kaikkea sitä, mitä ajattelen työelämästä.
Se vahvisti sitä.
Kun seuraavan kerran astun työyhteisöön valmentajana, työnohjaajana tai työyhteisösovittelijana, en vie mukanani vain teoriaa. Vien mukanani jälleen vahvemman ymmärryksen siitä arjesta, jota ihmiset elävät joka päivä.
Hyvä työelämä ei synny hienoista sanoista. Se syntyy ihmisistä.
Ihmisistä, jotka tekevät oman työnsä hyvin, auttavat toisiaan, pitävät kiinni yhteisestä perustehtävästä ja rakentavat työrauhaa yksi työpäivä kerrallaan.
Kiitos Pentisolin porukalle siitä, että sain kolmen viikon ajan olla yksi teistä.
Kiitos siitä, miten otitte minut vastaan ja ennen kaikkea mahdollisuudesta päästä jälleen katsomaan työelämää työntekijän silmin.
Jos nämä kolme viikkoa muistuttivat minua yhdestä asiasta, se on tämä:
Työyhteisöä ei rakenneta juhlapuheissa. Se rakennetaan tavallisina arkiaamuina – yksi kohtaaminen, yksi valinta ja yksi työpäivä kerrallaan.
Olen Sari Hämäläinen, Työpaikkakuiskaaja; työyhteisökouluttaja ja -valmentaja, työnohjaaja, työyhteisösovittelija ja ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti.
Olen työskennellyt työelämän kehittämisen parissa yli 15 vuotta ja autan yksilöitä ja työyhteisöjä löytämään työrauhaa, toimivaa vuorovaikutusta ja arkeen kestävää selkeyttä – lempeästi, mutta jämäkästi.
